Kotikaupunkini Uusikaupunki on meren rannassa ja meillä (mun perheellä) on myös mökki siellä ja meren rannassa, joten meri on aina ollu ympärillä. Synnyin Ukissa ja olin asunu siellä melkein koko ikäni ennen viimesyksyistä muuttoa Tampereelle. Mun ollessa 1-vuotias asuttiin perheen kanssa vuosi USA:ssa, mutta muuten asuin aina Ukissa.
Vaikka viihtyisin Tampereella paljon paremmin, mitä tällä hetkellä, en silti vois asuu täällä koko ikääni. Täällä ei oo merta. On vaan järvi ja se ei riitä. En tiiä mikä siinä on. Vettähän molemmat on. Mutta meri on suurempi. Muistan yhen isosiskoni kaverin sanoneen joskus muutamii vuosii sit, et meressä on järveen se ero, että ku sä lähdet merellä veneilemään, niin sä tiiät, että sulla ois mahdollisuus mennä sen veneen kanssa vaikka Intiaan. Se on totta. Järvi on liian pieni. Järvessä ei oo myöskään sitä meren tuoksua. Mutta varsinkin se pienuus haittaa.
Kun täältä seuraavaks muutan toiseen kaupunkiin, nii en enää haluu muuttaa sisämaahan. Meri vaan on niin mun juttu. Turku, Rauma tai Poriki ois tarpeeks lähellä merta. Toki mikään ei voita Uudenkaupungin merimaisemia. Jos mä en ois viime syksynä vielä muuttanu pois kotoa, nii en hehkuttais sitä näin paljoo. Joskus vaan pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle.
Jos kesällä on liian kuuma ilma, nii kui ihanaa onkaan päästä merenrantaan, missä useimmiten puhaltaa viilee tuuli. Harvemmin se kesäsin on liian kylmä tuuli. Se on sellanen sopivasti viilentävä. Pystyy ottaa aurinkoaki biitsillä pitempään, ku ei ehdi tulla hirvee kuuma sen tuulen ansiosta.
Mulla ja Fredillä taitaa olla tuijotuskisa meneillään.
Tän tekstin tarkotus oli varmaan vaan ilmasta mun ikävää merta, kotia ja ihania menneitä kesiä kohtaan. Vaikka tällä hetkellä on hieman epätoivoinen olo, nii mä toivon ja ehkä myös uskon, että kyllä niitä ihania kesiä vielä tuleeki.
Kuvat on kesältä 2008 ja amerikkalaisen ystäväni Marisolin ottamia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti