Elät vain hetken verran

Oltiin eilen siellä synttäripippaloissa ja poikakaverin sukulaisiin tutustumiset sujui hyvin. Uskon tehneeni hyvän vaikutuksen! Tänään mun oli sit tarkotus mennä takas Raumalle. Oltiin jo siellä linja-autoasemalla poikakaverin kanssa ja katteltiin, ku mun bussi kaarto paikalle. Eihän siinä tilanteessa koskaan halua lähteä. Muutkin kaukosuhteessa olevat/olleet varmaan tietää tunteen? Tiesin kyllä, että mulla alkaa huomenna koulu vasta 11.35, mutta aattelin silti lähtee jo. Poikakaveri meni nyt illalla työkavereiden kanssa vähän juhlimaan, nii oisin ollu kuitenki yksin sen asunnolla. Mut sit aloin miettii sitä. Mä oisin yksin siellä mun Rauman asunnolla ja siellä nyt on hirveempää olla yksin, mitä poikakaverin asunnolla. Ja vaikka se onkin illalla kavereiden kanssa juhlimassa, nii päästään kuitenkin yhdessä nukkumaan ja herään vielä sen vierestä huomenaamulla. Kävipä siis niin, että jäin vielä Poriin ja lähen huomenna aamulla takas Raumalle. Aamulla on vaan niin paljon helpompi lähteä, mitä illalla. Illalla ku lähdet, nii on pimeempää ja synkempää. Ehkä väsyttääki enemmän. Ainakin mun kohdalla illemmalla/yöllä (eli pimeellä) ja väsyneenä kaikki asiat tuntuu vaan kauheemmilta. Omalle asunnolle päästyäs ei mee kauaa, et meet nukkumaan ja siinähän vasta surkee olo tulee, ku se tyyppi ei ookaan sun vieressä nukkumassa. Mutta aamulla taas on valosampaa ja koko päivä edessä, että ehtii touhuta monenmoista. Totta kai illalla nukkumaanmennessä se toinen tulee mieleen, mutta takana on kuitenkin melkein kokonainen päivä, jollon on ehtiny tehä paljon muita asioita. Sillon ikävä ei tunnu enää ihan niin hirveältä. Ainakin mun kohdalla se menee näin.

Kuva.